kuva

Lupaathan tappaa itsesi

Tämä on nuoren lukijan teksti. Kallion lukion opiskelijat valitsivat tuoreista tietokirjoista itseään puhuttelevia teoksia. Teoksen aihe saattoi olla tuttu tai vieras. Se saattoi vedota muistiin, tunteisiin, tiedon janoon, tuntemattoman kiehtovuuteen: oman olemisen ääriviivoihin. Tämä on nuoren kirjoittajan teksti. Tämän hän halusi sanoa teoksesta, teokselle, toiselle lukijalle.

Florian Huberin kirjan “Lupaathan tappaa itsesi – Kansan perikato kolmannessa valtakunnassa” tiivistää koko Saksan kansan yhdeksi tunnetilaksi, toivottomuudeksi, perikadoksi ja tyhjyydeksi siksi muutaman kuukauden ajaksi kun kymmenet tuhannet ihmiset riistivät oman henkensä. Nämä muutamat kuukaudet näyttäytyvät yleisenä todellisuuden kieltämisenä, mutta myös lukuina, numeroina ja tilastoina. Ennen kaikkea, ne ovat inhimillinen tragedia.

 

Silmiä kirvelee aamuauringon valo,

jonka olisin mieluummin jättänyt oven toiselle puolelle.

Jäänyt itse pimeän kellarin nurkkaan

ja jättänyt huomisen näkemättä

Kun ulkopuolella koko maailma hajoaa palasiksi

vain muotoutuakseen uudestaan

todellisuuden rajamailla häilyväksi kuvaksi

 

Kevään tuoksun on korvannut epätoivon vahva lemu.

Se täyttää mielen halulla torjua, kieltää ja juosta totuutta karkuun.

Se peittää näkyvistä tulevaisuuden

ja jättää meidät seisomaan maailmaan, jota emme enää tunne.

Se haisee hiljaiselta kuolemalta.

 

Opettaja perheineen ovat ensimmäisiä.

Hän ampuu kaksi lastaan ja hirttäytyy vaimonsa kanssa.

Se on alku

Äänetön lause kaikuu kaikkialla, kantautuu kaikkien korviin

Ja me kuuntelemme

 

Naapuri kävelee ohitseni kadulla.

Silmillään hän pyytää:

“lupaathan tappaa itsesi”,

ja illalla hän hirttäytyy puutarhaansa.

 

Palavasta kaupungista vaeltaa joukko naisia lapset käsivarsillaan.

Jokainen askel kaikuu katukivistä:

“Lupaathan tappaa itsesi”,

Joukkotranssi ajaa heidät jokeen kuolemaan.

 

Kymmenvuotias palaa itkien läheiseltä lammelta.

Äitinsä pyysi:

“lupaathan tappaa itsesi”,

ja yritti hukuttautua hänen kanssaan.

 

Lääkärille tuodaan joukko ihmisiä, ranteet auki viillettyinä.

Heidän katkenneet jänteensä hyödyttöminä käskevät:

“lupaathan tapaa itsesi”,

kun joku taaskin osuu ohi valtimoistaan.

 

Joku otti kymmenen pilleriä Quadroxia.

Tajuihinsa tullessaan hänen sielunsa huokaa:

“lupaathan tappaa itsesi”,

ja huomenna hän yrittää uudestaan.

 

Apteekkarin hyllyt ovat tyhjänä myrkyistä.

Hiljalleen kertyvä pöly laulaa:

“lupaathan tappaa itsesi”.

Ja onhan pistoolin omistajilla helpompaa.

 

Joelta kantautuu tunkkainen ilma

ja sen virta painostaa:

“lupaathan tappaa itsesi”,

kuljettaessaan pöhöttyneitä ruumiita rantaan.

 

Ne joita käskettiin raivaamaan ruumiit

palasivat silmissään tyhjä katse joka pyysi:

“lupaathan tappaa itsesi”,

ja pian heidät vuorostaan siivottiin joukkohautaan

 

Kun sanotaan “Ei sillä ole niin väliä, miten meidän käy”

niin sanojen takana lukee:

“lupaathan tappaa itsesi”,

kun kuolemaan kukin hyppää yksi kerrallaan

 

Kärryt täynnä vainajia kulkevat kaupungin läpi.

Niitä seuraavat elävien kateelliset katseet

“lupaathan tappaa itsesi”,

sanovat, ja lopulta ei säästynyt kukaan.

 

Isäni ojentaa minulle pistoolin.

Hän halaa minua ja antaa suukon

“Loppu on käsillä lapseni. Lupaa minulle, että ammut itsesi. Muuten en saa hetken rauhaa.”

Ja toista sanaa sanomatta on hänkin poissa.

 

Meidät on tuhottu.

Ja me itse osallistuimme tuohon tuhoon.

Lopun tunnelma oli vallannut meidät kaikki,

ajaen meidät kilvan luovuttamaan.

Me suuntasimme perikadossamme

arkipäiväiseksi muuttuneen väkivallan itseemme

ja niin pakenimme

tämän uuden maailman tyhjyyttä.

 

Muistaminen on raskas taakka.

Raskaampaa on silti nostaa pistooli leuan alle

ja laskea sekunteja ennen kuin vedän liipaisimesta.

Tulevaisuutta meillä ei ole,

sillä meidät on maailma hyljännyt.

Mutta tässäkin tyhjyydessä soi,

hiljaa, mutta varmasti huomisen sävel.

Heitän pistoolin ikkunasta ja istun lattialle.

Tartun toivoon kaksin käsin

 

Kello soittaa meille väliaikaa,

jonka jälkeen koittaa uusi näytös.

Uusi alku, joka vanhan pohjalta ponnistaa.

Se on nollahetki.

 

Peperonia Kontinen, 17, KirjaKallion opiskelija

KirjaKallio on Kallion ilmaisutaidon lukion monivuotinen kirjallisuushanke. Kahden erityistehtäväaineen, kirjallisen ilmaisun ja puheilmaisun, yhteistyöproduktio on toteuttanut syksystä 2012 lähtien Helsingin Kirjamessujen Louhi-lavan koko ohjelman. Nuortenkirjallisuudelle omistettu Louhi-lava muuttuu syksystä 2016 alkaen KirjaKallio-lavaksi. Messutyön lisäksi KirjaKallio tekee halki vuoden yhteistyötä eri kulttuurialan toimijoiden, kuten kustantamojen, kansalaisjärjestöjen, sanataideklubien, kirjastojen, museoiden ja muiden kaupunkisanansaattajien kanssa. 

www.facebook.com/KirjaKallio

Instagram ja Twitter: @kirjakallio