Petri Laukka & Remu

Rockjournalismin juhlaa

Petri Laukka 13.11.2014
Rockmusiikista kirjoittaminen on jämähtänyt Suomessa pahasti paikoilleen. Suomalaiselle rockjournalismille on häpeällistä, että parasta ja analyyttisintä tekstiä löytyy edelleen vanhoista 1970-luvun Musa- ja Soundi-lehdistä. Niiden antia ole kyetty ylittämään.

Musa ja Soundi olivat journalismissaan paikoin lapsellisia ja yksisilmäisen oikeaoppisia, aikansa lapsia siis. Mutta samalla ne pyrkivät etsimään rockille laajempia ulottuvuuksia.

Musa ja Soundi antoivat ymmärtää, että kolmen soinnun hakkaamisessa voi olla kyse jostain paljon isommasta asiasta kuin – kolmen soinnun hakkaamisesta.

Nykyisin rockjournalismi on yhtyeitä ja artisteja ihailevien tyyppien fanileperrystä. Kamalaa luettavaa.

Some-henkisessä sössötyksessä ei älytä kyseenalaistaa mitään eikä toisaalta asettaa näkökulmaa muuhun kuin kiertueen alkamiseen, levynjulkaisuun tai keikkataukoon.

Nämä kirjoittajat latistavat niinkin tärkeän yhteiskunnallisen taidemuodon kuin musiikin käsittämään vain oman epä-älyllisen naukumisensa.

Historiallisesti merkittävä populaarikulttuuri on heille ainoastaan kämmenlaitteeseen mahtuva räiskintäpeli, jota voi näprätä baarin kulmasohvassa.

Marmatan tässä tietysti siksi, että en ole huomannut yhdenkään musiikkijulkaisun ottaneen käsiteltäväkseen lokakuussa ilmestynyttä kirjaani Remu ja Hurriganes Kekkoslovakiassa.

Arvelen, että yhteiskuntatieteellisestä väitöskirjastani muokattu teos on suurimmalle osalle rock-kirjoittajia liian ”vaikea”. Teos ei asetu tavanomaiseen bändikirjaraamiin.

Remu ja Hurriganes Kekkoslovakiassa ei tarkastele 1970-luvun merkittävimmän suomalaisen rockyhtyeen edesottamuksia musiikin tai elämäkerrallisuuden kautta. Kirja ei ole kiinnostunut selostamaan muusikoiden turhautumisia äänitysstudiossa tai listaamaan kiertuesattumuksia.

Näkökulma on yhteiskunnallinen ja kulttuurihistoriallinen, ja hyvästä syystä. Remu Aaltosen johtamalla joukkiolla oli tärkeä rooli puhaltaa YYA-ajan Suomeen omatekoista amerikkalaista puhuria, vapauden kaihoa.

Hurriganes soitti rockia, kiersi lavoja ja teki levyjä, mutta samalla yhtye oli lännettämässä nuorisoa keskellä Kekkoslovakiaa. Lännetys ei ollut tietoista toimintaa. Se perustui pieniin hienovaraisiin viesteihin, joita nuoriso osasi tulkita. Hurriganes ei saarnannut.

Tästä syystä Hurriganes myös elää edelleen nostalgiana, kunnianarvoisana muistona muuten ankeilta ajoilta.

Myönnän, valehtelen. Tähän mennessä yksi rocksivusto on arvostellut kirjani tuoreeltaan. Olen kiitollinen.

Arvostelu alkoi toteamuksella, että kyse ei ole perinteisestä rock-kirjasta. ”Jos Hurriganes kiinnostaa, niin kannattaa mieluummin tutustua bändistä kirjoitettuun historiikkiin tai sen jäsenien muistelmateoksiin.”

Hullunkurista, että vähäinenkin poikkeaminen normaalista fanijournalistisesta katsantokannasta – rock-kirjaperinteestä – aiheuttaa vieroksuntaa.

En yleensä puutu kriitikkojen näkemyksiin. Niillä on erittäin tärkeä ominaisarvonsa. Tähän piti puuttua, sillä kriitikko moitti kirjaa hieman oudosti. En mielestäni ollut kirjoittanut sanaakaan esimerkiksi Takiaispallo-elokuvasta (1970).

Lähetin kriitikolle kohteliaan sähköpostitiedustelun Takiaispallosta. Sain pahoitteluviestin, jossa kirjoittaja valitteli kun oli sekoittanut kritiikkiin mukaan erään toisen kirjan sisältöä.

Tekevälle sattuu, ei siinä mitään. Vai onko rock niin rajua meininkiä, että kaksi eri kirjanidettäkin sekoittuu yhdeksi ja samaksi?

Taidan silti kaivaa Musan vuosikerrat 1975 esille hartaasti toivoen, ettei tarvitsisi.