Lapsuuden sadut ja seikkailut

Sadut selviytymistarinoina

Marjut Hjelt 28.5.2014

Usein ajatellaan, että sadut ovat pakoa todellisuudesta unelmien maailmaan, jossa juhlitaan prinssien ja prinsessoiden kanssa lampun hengen ahertaessa toiveiden täyttämisessä. Erityisesti monet kansansadut ovat kuitenkin selviytymistarinoita, jotka kertovat aika karua kieltä aikuisten julmuudesta lapsia ja eläimiä kohtaan. Saduissa on siten aimo annos realismia.

Rietas ruhtinas ja Pulska musta – tositelevisio-ohjelmiako? Voisivat ollakin, mutta kyseessä ovat kuitenkin 1800-luvulla ilmestyneet nuorille lukijoille tarkoitetut kirjat. Rietas ruhtinas on ensimmäinen suomennettu H. C. Andersenin satu. Vallanhimoisesta hallitsijasta kertova satu ilmestyi vuonna 1848 pienenä vihkosena. Pulska Musta, joka tunnetaan paremmin nimellä Uljas Musta, on Annan Sewellin rakastettu hevoskirjaklassikko. Se ilmestyi 1877, sillä kirjailija halusi tehdä kunniaa hevoselle, ihmisen uskolliselle apulaiselle. Suomeksi kirja saatiin 1895 Santeri Ivalon käännöksenä.

Sadut ja tarinat ovat varmaankin lähes yhtä vanhoja kuin puhe. Satujen historia on silti aika nuorta. Tiedämme, että satuja on kerrottu ainakin pari tuhatta vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Muinaisten korkeakulttuurien kuten esimerkiksi Egyptin, Babylonian, Persian, Intian ja Kiinan hoveissa ja palatseissa samoin kuin köyhien kaupunginosien toreilla oli kertojia, jotka viihdyttivät kuulijoitaan.

Tuohon aikaan sadut eivät olleet herttaisia kertomuksia, joiden avulla saatiin pienokaiset nukkumaan. Ne olivat paikoin piinaavan jännittäviä selviytymistarinoita ja kasvukertomuksia, joita kuuntelemalla köyhä ja kaltoin kohdeltu saattoi pyrkiä parempaan elämään luottamalla neuvokkuuteensa ja rohkeuteensa. Hallitsijalle sadut ja tarinat olivat muistutus siitä, että elämä on täynnä yllätyksiä. Vallan pysyminen ei ollut itsestäänselvyys, jollei sitä osannut käyttää viisaasti. Sadut olivat niin ikään aikuisviihdettä, jotka tarjosivat erotiikka ja salaisia lemmenkohtauksia.

Kun ranskalainen satusetä Charles Perrault julkaisi 1600-luvun lopulla satukokoelmansa, joka suomeksi tunnetaan nimellä Hanhiemon satuja, hän halusi kertoa satuja nimenomaan lapsille. Hänen satukokoelmansa sisältää sellaisia suosikkihahmoja kuin Punahilkan, prinsessa Ruususen ja Saapasjalkakissan. Samoja hahmoja tavataan sataviisikymmentä vuotta myöhemmin Grimmin veljesten kansansatukokoelmissa.

Kansansatujen muuttaminen lapsille ei ollut yksinkertaista. Sadut eivät vielä 1800-luvun alussa tarjonneet pakoa todellisuudesta ”satumaailmaan”, vaan kertoivat äideistä ja isistä, jotka lähettivät lapsensa tyhjin käsin maailmalle, koska heillä ei ollut mitään annettavaa. Lapsia saatettiin myydä tai käyttää seksuaalisesti hyväksi. Sadut olivat siis ”totisesti totta” – H. C. Andersenin sanontaa käyttääkseni. Ne versoivat maailmasta, jossa ihmiset olivat köyhiä ja elämäntavat paikoin raakoja. Siksi lasten kohtalokin saattoi olla kova.

Jacob ja Wilhelm Grimm muokkasivat saduista lempeämpiä. Lapsiaan syövät ja uhraavat äidit – lapsia ja nuoria on monissa kulttuureissa uhrattu jumalten lepyttämiseksi – muutettiin kirjoissa äitipuoliksi ja sadut tyttäriään hyväksikäyttävistä isistä jätettiin pois ja kerrottiin uudestaan. Satujen valoisa puoli oli jo tuolloin se, että sinnikkäällä tahdolla ja kekseliäällä älykkyydellä selvisi pahoistakin paikoista.

Vasta 1800-luvulla kukoistukseensa päässyt taidesatu toi mukanaan kevyen ja mielikuvitusrikkaan satumaailmaan – joskin satusetä Andersen tarjosi vielä kovia kohtaloita. 1800-luvun jälkipuoliskon saduissa lapset saivat vihdoin iloita ja nauraa täydestä sydämestään, heidän ei enää tarvinnut pelkästään selviytyä tai odottaa pelastajaa.

Mitä kaikkea maailman satuihin ja tarinoihin sisältyy, siitä voi ottaa selvää Kansalliskirjastossa, jonka yksi erikoiskokoelmista on kansainvälinen lasten- ja nuortenkirjakokoelma Brummeriana. Se ostettiin kirjastoon vuonna 1991 bibliofiili, professori Markus Brummer-Korvenkontiolta. Kokoelmassa on runsaat 22 000 kirjaa kaikkialta maailmasta 1400-luvulta lähtien sekä muun muassa seurapelejä ja opetustauluja.

Lue lisää:
Markus Brummer-Korvenkontio (2000) Lapsuuden kirjat Suomessa 1799–1899. Barndomens böcker i Finland 1799–1899. C. Hagelstamin antikvaarinen kirjakauppa ja Helsingin yliopiston kirjasto, Helsinki.
Marjut Hjelt (2014) Lapsuuden sadut ja seikkailut. Into, Helsinki.