97895249538251

Sateenkaarilipun havinaa

Tämä on nuoren lukijan teksti. Kallion lukion opiskelijat valitsivat tuoreista tietokirjoista itseään puhuttelevia teoksia. Teoksen aihe saattoi olla tuttu tai vieras. Se saattoi vedota muistiin, tunteisiin, tiedon janoon, tuntemattoman kiehtovuuteen: oman olemisen ääriviivoihin. Tämä on nuoren kirjoittajan teksti. Tämän hän halusi sanoa teoksesta, teokselle, toiselle lukijalle. 

Kuljen Senaatintorin läpi Kauppatorille, kohti kotia. Katson Kruunuhaan siluettia ja muistelen helsinkiläismies Aapon kävelyä samaisessa maisemassa 1930-luvulla. Aapo antoi Kruununhaan kodistaan monelle nuorelle kodittomalle miehelle katon pään päälle seksiä tai muuta läheisyyttä vastaan. Kun hän jäi kiinni, elämä hajosi. Arvostettu toimittaja oli pian julkisen ryöpytyksen alla, ja hienostuneella taiteella sisustettu asunto vaihtui rupuiseksi vankityrmäksi.

Olisipa Aapo tiennyt, miten asiat ovat nykyään. Saan rakastaa ketä tahansa ilman että joudun syytteeseen tai menetän työni ja maineeni. Saan mennä naimisiin. Saan hankkia lapsia. Toisaalta Aapon tapauksessa kyse ei ollut niinkään rakkaudesta tai parisuhteesta. Aapolla ei olisi ollut mahdollisuutta parisuhteeseen, vaikka hän olisi sellaisen halunnutkin.

Aapo on yksi niistä neljästä miehestä, joiden tarinoita ”Seitsemän kummaa veljestä” valottaa halki Suomen historian.

Aikakaudesta riippumatta homomiehet joutuivat vakaviin ongelmiin seksuaalisen suuntautumisensa takia. Kun asia tuli ilmi tavalla tai toisella, seurauksena oli maineen menetys, hylkääminen ja käräjät. Kun ”haureuden harjoittamisen” paljastui, käräjöintiä käytettiin hyväksi myös muiden asioiden puimiseen kyseistä miestä vastaan.

20-luvun Suomessa homoseksuaalisuudelle ei ollut edes nimeä. Kummien veljesten suojana ei siis ollut mitään yhteisöä. Osa heistä ei tiennyt edes itse, mistä oli kyse.

Kun luen Suomen homomiesten historiaa, mietin lähipiirini nuoria homomiehiä. Miten ystävieni elämät eroavat Aapon, Tuomaksen, Juhanin ja Timon elämistä? Paljonkin, taatusti.

Kutsun kaksi ystävääni, Samulin ja Freddien, eräänä huhtikuisena iltana teatteriharjoitusten jälkeen juttelemaan siitä, millaista on elää seksuaalivähemmistössä 100-vuotiaassa Suomessa. Miltä tulevaisuus näyttää? Aapo, kuuntele.

Miten keskustelu yhteiskunnassa vaikuttaa?

Minä: ”Miten viime vuosina pinnalla ollut Tahdon2013-kampanja on vaikuttanut teidän elämäänne?”

Freddie, 19: ”Kaverini alkoivat saman tien suunnitella häitä.”

Samuli, 19: ”Asiasta puhutaan nyt enemmän. Ihmiset tahtovat tuoda julki, että homous on heille ihan fine. Mutta sitten on se enemmistönä itseään pitävä vähemmistö, joka on tehnyt esimerkiksi ’kyselyn’, jonka mukaan suurin osa Suomesta on seksuaalivähemmistöjä vastaan.”

Freddie: ”Kai nyt, jos ne tekivät sen kyselyn lähipiirissään?”

Samuli: ”Se ryhmä haki aluksi vastakkainasettelua, mutta nyt ne tuntuvat rauhoittuneen. Maahanmuutto on nyt se juttu.”

Freddie: ”Niin, ja vuonna 2010 oli se Homoilta”.

Minä: ”Välillä tuntuu, että mitä suurempi haloo naimisiinmenosta tehdään, sitä enemmän meitä seksuaalivähemmistöön kuuluvia eristetään.”

Samuli: ”Se saattaa alussa olla eristystä, mutta loppupeleissä se johtaa tasa-arvoon.”

Minä: ”Millaisia asenteita olette kohdanneet, kun olette itse puhuneet seksuaalisesta suuntautumisestanne?”

Samuli: ”Aika harvoin mä siitä puhun. Mutta silloin kun puhun, heteronormatiivisuus nousee usein esille. Se on se perusasenne.”

Freddie: ”Mutsin suku on niin heteronormatiivinen, että ne kysyy aina tyttöystävistä. Sitten syntyy se kiusallinen tauko.”

Minä: ”Tuntuuko teistä, että Tahdon2013-kampanjan vuoksi asiasta puhuttaisiin enemmän esimerkiksi kahvipöytäkeskusteluissa?”

Samuli: ”En ole koskaan ajatellut, että se olisi tarpeellista.”

Freddie: ”Mä vain yleensä lähden pois, jos keskustelu alkaa mennä tuohon suuntaan.”

Samuli: ”Mua jopa vähän harmittaa, etten ole päässyt kunnolla riitelemään asiasta. Se olisi hauskaa. Osaisin perustella oikeuteni paremmin kuin he.”

Freddie: ”Voin tuoda joskus mun tädin sun luo.”

Onko pakko määritellä?

Freddie: ”En ajatellut seksuaalisuutta mitenkään, ennen kuin ihastuin. Olin vain, että OK.”

Minä: ”Mä olen usein törmännyt sellaiseen, että kun ihminen tajuaa oman seksuaalisuutensa, se haluaa puhua siitä koko ajan.”

Freddie: ”Ehkä silloin on hyvä puhua, jos seksuaalisuus tuntuu ongelmalta. Mulle se ei ole koskaan ollut ongelma.”

Samuli: ”Miksi sen pitäisi olla ongelma?”

Freddie: ”Riippuu varmaan läheisistä. Mun vanhemmat ei ole koskaan olleet erityisen konservatiivisia. Heille homous ei ole ollut ongelma.”

Minä: ”Musta tuntuu, että julkisuudessa oman seksuaalisuuden tajuamista problematisoidaan jopa liikaa. Ajatellaan, että siitä pitäisi tulla jonkinlainen identiteettikriisi.”

Samuli: ”Totta kai silloin tulee kriisi, jos on rakentanut koko elämänsä heterouden ympärille. Silloin asian tajuaminen voi kolahtaa.”

Minä: ”Siihen taas vaikuttaa paljon se, miten yhteiskunnassa sillä hetkellä asiasta puhutaan. Seksuaalisuudesta tehdään ongelma.”

Samuli: ”Ja kaikki ihmiset on pakko luokitella”.

Freddie: ”Tuntuu, että on pakko olla jotain, mutta ei ole yhdentekevää, mitä lopulta olet.”

Minä: ”Slogan! Siitä tässä kaikessa on kyse”.

Samuli: ”Toisaalta itsen luokittelu voi myös helpottaa ihmistä tietyssä valossa. Mehän luokitellaan kaikki, syntymästä asti. On itse asiassa aika outoa, että yhteiskunta perustuu niin vahvasti jaottelulle. Mutta ehkä sitä tarvitaan, että jonkinlainen järjestys pysyy.”

Freddie: ”Mutta onko luokittelua pakko tunkea joka paikkaan?”

Samuli: ”Ehkä ihmisillä on luontainen tarve etsiytyä samankaltaisen ihmisten joukkoon? Ehkä sitä kautta tulee luokittelua?”

Minä: ”Mutta ei siihen tarvitse lähteä, jos ei halua”.

Samuli: ”Jos ihminen tulee kysymään, tykkäätkö tytöistä vai pojista, ei sitä voi kierrelläkään.”

Minä: ”Sellaisesta tilanteesta pääsee helpoimmin eteenpäin, jos vastaa vaan nopeasti ja yksinkertaisesti.”

Samuli: ”Välillä mua kyllä ahdistaa sanoa, että tykkään pojista. Ihmiset alkaa katsoa mua eri tavalla kuin ennen.”

Freddie: ”Ja jos myöhemmin ihastuisi naiseen, siitä tulisi ongelma kaikille muille paitsi mulle. Siitä tehtäisiin ongelma.”

Minä: ”Kiitos yhteiskunta, että teette meistä ongelmia.”

Freddie: ”Mutta on myös toisenlaista haloota. Satenkaariliput kaikkialla!”

Samuli: ”Mutta joillekin se on tärkeää. Lippuja tarvitaan, jos oma identiteetti on olla satenkaarispessu.”

M: ”Joidenkin ihmisten kohdalla olen tajunnut, että heille on tärkeää saada lokeroida itsensä kaikin tavoin. Niillä saattaa olla Tinderissä jopa viisi eri lyhennettä ja määritelmää, joista en ole koskaan kuullutkaan.”

Samuli: ”Seksuaalisuus ei ole mitään pysyvää. Kukaan ei voi olla täysin jotain. Se on mahdotonta.”

Minä: ”Ei ole olemassa 100 prosenttista heteroa tai 100 prosenttista homoa.”

Suomi 100 vuotta

Samuli: ”Toivon, että tulevaisuudessa homoseksuaalisuus ja transsukupuolisuus olisivat normaaleja asioita, eivät enää ihmettelyn aihe. Jouduin hiljattain keskelle inttiporukkaa, ja siellä kuuli edelleen homottelua, mikä on taas sitä heteronormatiivisuutta”.

Minä: ”Oltaisiin vain ihmisiä, ei näitä ja noita. Ja lait läpi, äitiyslaki ja translaki.”

Samuli: ”Musta tuntuu, että homona on vielä kapeampaa olla kuin lesbona. Homoista ajatellaan, että me ollaan kaikki neitejä, mutta lesboissa on enemmän varieteettia. Mistä se tulee? Pornosta?”

Freddie: ”Entä Tom of Finland?”

Samuli: ”Valtaväestö näkee vaan ne neidit.”

Minä: ”Mietittekö koskaan, millaista elämänne olisi, jos eläisitte esimerkiksi 50- tai 60-luvulla?”

Freddie: ”Varmaan aika paskaa.”

Samuli: ”Tavallaan tuntuu, että elämä voisi olla jopa helpompaa, jos ei tietäisi niin paljon kuin nykyään tiedetään. Silloin ei olisi ehkä edes tiennyt, mitä oma seksuaalinen suuntautuminen tarkoittaa?”

Freddie: ”Mua saattaisi ahdistaa, jos en tietäisi, mikä tämä juttu on.”

Samuli: ”Silloin menisi vain yhteiskunnan normien mukana.”

Minä: “Onneksi lopulta, kun syntyi homoyhteisöjä, ne yhteisöt toivat tukea ja turvaa sen ajan myrskyissä. Ne edesauttoivat tilannetta, joka meillä nyt on. Ehkä nyt olisi aika saada kuulua rauhassa eri yhteisöihin. Saisi kuulua mihin kuuluu ja olla mitä on ilman, että pitäisi mahtua tiettyihin muotteihin.”

Keskustelu Samulin ja Freddien kanssa venähtää pitkäksi. Nousemme teatterin kellarista auringon valoon ja lähdemme kotiin. Jään miettimään, että Suomi täyttää ensi vuonna 100 vuotta. Tasa-arvoinen avioliittolaki on ollut voimassa kolme vuotta. Homoseksuaalisuus poistui rikoslaista 46 ja tautiluokituksesta 36 vuotta sitten. Kummat veljekset Tuomas, Juhani, Timo ja Aapo elivät kovin erilaisessa Suomessa.

Toivon, että 2017 olisi hyvä vuosi sekä heille, jotka haluavat lokeroida itsensä tarkasti, että meille, jotka viittaamme luokitteluille kintaalla. Toivon, että saisimme kaikki elää sulassa sovussa. Joku heiluttelisi sateenkaarilippua, joku ei. Joku haaveilisi lapsista, joku kammoaisi lapsiperhearkea. Toivon, että 100-vuotiaassa Suomessa saisi olla butch, femme, mikä ikinä haluaisikaan olla. Joukkueita ei olisi. Pelaisimme kaikki samaa puolta.

Ainu Kortelainen, 17, KirjaKallion opiskelija


KirjaKallio on Kallion ilmaisutaidon lukion monivuotinen kirjallisuushanke. Kahden erityistehtäväaineen, kirjallisen ilmaisun ja puheilmaisun, yhteistyöproduktio on toteuttanut syksystä 2012 lähtien Helsingin Kirjamessujen Louhi-lavan koko ohjelman. Nuortenkirjallisuudelle omistettu Louhi-lava muuttuu syksystä 2016 alkaen KirjaKallio-lavaksi. Messutyön lisäksi KirjaKallio tekee halki vuoden yhteistyötä eri kulttuurialan toimijoiden, kuten kustantamojen, kansalaisjärjestöjen, sanataideklubien, kirjastojen, museoiden ja muiden kaupunkisanansaattajien kanssa. 

www.facebook.com/KirjaKallio

Instagram ja Twitter: @kirjakallio